Ronkaalan ikkunasta

Kasvun ihme

22.5.2014

Aivan huomaamatta se jälleen tapahtui.  Valkoisten kukkien ihme.  Tuomi avasi ensimmäiset nuppunsa toissayönä ja norjanangervo antoi aavistuksen valkoista eilen, mutta tänään havahduimme huomaamaan, miten valkoinen huntu peitti pensaat.  Ja vääjäämättä ensimmäinen omenankukka julisti kesän alkaneeksi tänään illansuussa.  Sielun ja ruumiin balsamia talvettoman talven hiihtäjille ja yrttipenkin laitossa jännetuppitulehduksen saaneelle.  Ei sitä koskaan lakkaa ihmettelemästä kirjosiepon liverrystä ja auringonlaskun kultaa Ronkaalan rannassa.

Huomaan, että edellisestä ikkunan avaamisesta on vierähtänyt melkein vuosi, sillä edellinen Ronkaalan ikkunan päivitys näyttää olevan viime vuoden heinäkuulta.  Vuosi on tuonut tullessaan monia muutoksia työhön, sillä aloitin Oulun tuomiokapitulissa pappisasessorina maaliskuun alussa.  Oman toimen ohessa.  Tähän asti mieleenpainuvin tapahtuma on ollut Pelkosenniemen seurakunnan piispantarkastus huhtikuussa.  Hiippakuntamme laajuuden saattoi konkreettisesti todeta, kun ajelin Haapajärven lumettomista maisemista Pelkosenniemen ja Savukosken kimaltavien hankien keskelle.  550 km ja oltiin vasta puolivälissä hiippakunnan rajaa.

Oman seurakuntamme jumalanpalvelus on tuonut iloa ja uudenlaista elämää kuluneenkin vuoden aikana.  Olemme saaneet kertoa jumalanpalvelusryhmien toiminnasta ja seurakuntalaisten osallisuudesta ympäri Suomea.  On innostavaa jakaa siitä hyvästä, mitä on itse kokenut.  Ensi sunnuntaina saamme siunata käyttöön kirkon ikonin, Vladimirin jumalanäidin.  Kaipaus saa täyttymyksensä, sillä olen pitkään kaivannut kirkkoomme myös Mariaa.  Kristus on keskellä ja ainoa tie pelastukseen, mutta Maria, ilon ja tuskan Maria jakaa meidän ilomme ja kaiken kärsimyksemme.  Sijoitamme ikonin lähetyskynttelikön viereen, joten vastaisuudessa Maria katsoo ja ymmärtää ja rukoilee yhdessä jokaisen kynttilänsytyttäjän kanssa.  Suurin kasvun ihme on se, josta lausumme uskontunnustuksessa: ”Sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta”.

Kari

Tuomi (2), pienempi kuvakoko kapea

 

Tuuli vei

19.7.2013

Sinne rysähti.  Tai oikeastaan ei silminnäkijöiden mukaan rysähtänyt, vaan kaatui arvokkaasti ja vakaasti.  Äkillinen tuulenpuuska nimittäin kaatoi tänään Ronkaalan pappilan pihamaan tammen, jota olimme vaalineet pihan komistuksena.  Lähempi tarkastelu osoitti, että puu oli juuresta aivan laho, joten oli onni onnettomuudessa, ettei se ollut kaatunut kenenkään päälle jo aikaisemmin.  Puun kuolemasta sai osansa vain vieressä seisova nuorempi tammi, joka sekin on jo ehtinyt kasvaa melkoiseen mittaan.  Yhdellä oksan katkeamisella kuitenkin selvittiin.  Puun vuosirenkaiden lähempi tarkastelu osoitti, että Pentikäisen tammeksi ristimämme puu ei ollutkaan Veikko Pentikäisen istuttama, sillä tammi oli loppujen lopuksi vain vajaa viisikymmentä vuotta vanha.  Istutusaika osuus siis jonnekin Kauko Mäntylän aikoihin.  Rauha kuitenkin lintujen pesäpuun ja pihan kaunistuksen muistolle ja pitkää ikää vieressä seisovalle nuorukaiselle.

Uutisköyhän heinäkuun jutuista voisi päätellä, että joku odottaa innokkaasti toisenkin vanhuksen eli tämän rakkaan kirkkomme kuolemaa.  Kaatuisiko se rytinällä vai hiljaa ja arvokkaasti? Monien pettymykseksi, mutta vielä useampien iloksi voin kuitenkin huoleti sanoa, että ei taida kirkon kuolema olla ihan lähiaikoina odotettavissa.  Kirkko nimittäin sykkii elämää.  Näillä lakeuksilla se on helppo sanoa, kun yli 90 prosenttia kansasta kokee kirkon omakseen, mutta sielläkin, missä seurakunnan jäsenmäärä lähentelee 50 prosentin rajaa, kirkko on vielä hyvinkin elävä.  Se tavallinen lapsi- ja nuorisotyö, rippikoulut, kuorotoiminta, jumalanpalvelukset, raamattu- ja rukouspiirit, vanhuksista ja vammaisista huolehtiminen, surun masentamien ja köyhyydessä elävien elämän helpottaminen eivät vain pääse räväköihin otsikoihin.  Harvemmin niihin mikään myönteinen pääsee.  Sitä elämää eivät kuitenkaan skandaalien etsijät voi turhentaa.  Ja mitä taas juuriin tulee, ne ovat kiinni kirkon perustajassa, Kristuksessa.  Siksi kirkko ei voi koskaan kaatua.  Kärsiä se voi ja sen myötä uudistua, mutta kuolema on mahdoton ajatus.

Siitä tammen kannosta muuten nousee muutamia vesoja.  Ajattelin, että saavat olla.  Toivon ja elämän merkkinä.

Kari

Ytimessä

21.11.2012

Jouluvalot vilkkuvat.  Eivät kuitenkaan tällä kertaa Ronkaalan pihamaalla, vaan pääkaupungin vilinässä.  Päivä alkoi keskuksesta, sillä Kirkon koulutuskeskuksen jumalanpalveluskurssilaiset kuuntelivat innostuneesti kokemuksiamme jumalanpalveluksen kehittämisestä.  Viime viikolla haapajärvisten hyvät kokemukset olivat esillä hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksessa.  Tällaista innostusta en olisi osannut odottaa, mutta on hienoa jakaa löytöjämme myös muille.  Se on helppoa ennen kaikkea siksi, että kokemuksemme ovat yhteisiä eivätkä vain yhden tai kahden ihmisen työn tulosta.  Tässä asiassa omastaan on helppo jakaa.  Uskon, että olemme löytäneet jotain siitä olennaisesta, joka kätkeytyy siihen ajatukseen, että jumalanpalvelus on seurakunnan omaisuutta.  Seurakunnalla tarkoitetaan tässä tapauksessa jumalanpalvelukseen kokoontuvia ihmisiä kaikkine huolineen ja iloineen.  Elämä on vahvasti mukana.  Mutta mukana on myös hän, joka kuuntelee elämämme ääniä ja pitää meistä huolta.  Messussa kietoutuvat toisiinsa inhimillinen elämä ja taivaasta säteilevä ilo.

Keskustelun ytimessä on myös tuleva seurakuntarakenne, jonka pohtimista jatkoimme tänään työryhmän kanssa kirkkohallituksessa.  Näyttää yhä vahvasti siltä, että valitulla tiellä voidaan jatkaa kirkolliskokouksen jälkeenkin.  Jumalanpalvelukseen kokoontuva seurakunta on toiminnan perusyksikkö, mutta talous, kiinteistöt ja muut tukevat toiminnot voidaan hoitaa muutamien seurakuntien muodostamassa seurakuntayhtymässä.  Uskon, että tuleva järjestely vapauttaa uusia voimia toimintaan.

Vanhoista kirkonkirjoista voi lukea näivetystaudista.  Kukaan ei kai tiedä tarkalleen, mitä se on, mutta sellainen tauti on tullut mieleen, kun viime aikoina on kuunnellut puhetta kirkosta.  Siitä muodostuu kuva laitoksesta, joka vähitellen kuivuu ja kuihtuu pois.  Näivetystauti ruokkii itse itseään.  Ei, hyvät ihmiset, seurakunnissa sykkii elämä ja katselemme eteenpäin.  Onko Jeesus peruuttanut lähetyskäskyn? Tietääkseni ei.  Siksi on nostettava pää pystyyn ja mentävä eteenpäin.  Kaikki kun ei ole vain meidän ihmisten varassa, onneksi ja Jumalan kiitos.

Kari

 

Kiitosta pukkaa

8.10.2012

Jälleen junassa.  Tällä kertaa palailen Helsingistä kokouksesta, jossa mietittiin jumalanpalveluselämän kehittämistä.  Ja jälleen Haapajärven seurakunta sai myönteistä huomiota ja kaikkea hyvää asioista, joita olemme tehneet yhdessä jumalanpalvelustemme hyväksi.  Seurakuntamme on tällä hetkellä valtakunnan julkkis jumalanpalveluselämän alalla.  Ei siis missään vähäpätöisessä asiassa.  Viime viikolla Papiston päivillä kyseltiin, miten me sen oikein teemme? Vastaus on ilmeinen: yhdessä.  Kaikki se hyvä, mitä olemme kokeneet jumalanpalveluksissamme kuluneen vuoden aikana ei ole yhden tai kahden ihmisen aikaansaannosta.  Siihen on tarvittu kymmenien jumalanpalvelusryhmäläisten ja luottamushenkilöiden sitoutumista sekä seurakunnan työntekijöiden ahkeraa työtä, aikaa ja vaivaa.  Ja uskon niin, myös rukousta ja siunausta.  Työ ja rukous kantavat hedelmää.

Kuluneen vuoden aikana olen tuntenut vahvasti, että jumalanpalveluksen uudistuminen johtaa myös seurakunnan uudistumiseen.  Elämä, joka sykkii ja hengittää messussa, säteilee väistämättä myös muuhun seurakuntatyöhön.  Kun uudistuminen lähtee keskuksesta, sanan ja sakramentin ääreltä, se johtaa varmasti myös todelliseen hengelliseen uudistumiseen ja virkistymiseen.

Viimeisten lehtien pudotessa puista on aika myös toisenlaiseen kiitokseen.  Vaikka kesä oli sateinen, ei tästä kokonaan katovuotta tullut.  Ainakin Ronkaalan pihamaalla omenapuut notkuivat hedelmien painosta.  Luojan anti on runsas.

Kari

Jumalan luomia

29.8.2012

Viivasuora polku kulkee keskellä metsää.  Polun varressa lakastuvat mustikanlehdet ja toisella puolella kukkii laajin näkemäni kanervikko.  Enpä olisi arvannut, että tällaista Hollannissa, tuulimyllyjen, kanavien, merestä vallattujen peltojen ja muutaman kilometrin välein sijaitsevien kaupunkien maassa.  Euroopan kristittyjen ympäristöyhteistyöverkoston kokous pidetään kuitenkin täällä keskellä metsää mennoniittien omistamassa konferenssikeskuksessa.  Kokouksen tämänkertainen teema oikeudenmukaisesta taloudesta, kasvusta ja toivosta on hieman vaikea suomentaa, mutta se saa minut ajattelemaan Isä Meidän rukousta.  Siinä missä me tavallisesti pyydämme, että ”anna meille meidän syntimme anteeksi”, pyydetään muualla maailmassa ja itse asiassa Raamatussakin ”anna meille velkamme anteeksi”.  Päivittäiset uutiset pitävät huolen siitä, että me tiedostamme Euroopan elävän keskellä vakavaa talous- ja velkakriisiä, jolle ei toistaiseksi näy loppua.  Mitä tämän kriisin keskellä merkitseekään, että me pyydämme Jumalalta anteeksi velkojamme? Kuuluuko pyyntö ollenkaan tähän yhteyteen, vai pitäisikö meidän pysytellä vain syntiemme anteeksipyytämisessä?

Hollantilainen rabbi Awraham Soetendorp kysyi tänään, miksi Jumala puhuu luomiskertomuksessa monikossa ihmistä luodessaan: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.  Rabbin mielestä vastaus on selvä.  Jumala puhuu monikossa, koska hän puhuu sellaisesta luodusta, joka on Jumalan kuva ja jolla on vapaa tahto kaiken hyvän tekemiseen.  Tämä uusi luomus on Jumalan työtoveri, jonka kanssa Luoja tekee koko ajan uutta.  Ihminen on Luojansa kumppani.  Tällainen ajatus on luonnollisesti kristitynkin helppo hyväksyä.  Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen on kuitenkin kasannut itselleen suunnattoman velan laiminlyömällä virkansa hoitamisen joka suhteessa.  Jumalan työtoverista on tullut häirikkö, joka on pilannut suhteensa Jumalaan, toiseen ihmiseen ja omaan todelliseen minäänsä ahnehtimalla kaiken itselleen.  Tätä velkaa ei voi enää maksaa takaisin.  Velka kostautuu ihmiselle myös luomakunnan pahoinvointina.  Olemme ryöstäneet jopa tulevilta sukupolvilta.

Kristinuskon keskeinen sanoma ei kuitenkaan ole epätoivo, vaan toivo siitä, että Jumala luo sittenkin uutta.  Kun me pyydämme Jumalalta velkaamme anteeksi, saamme luottaa siihen, että Kristuksessa kaikki on jo annettu anteeksi.  Tämän anteeksiannon tulisi vapauttaa meidät huolehtimaan myös siitä konkreettisesta velasta, jonka olemme hankkineet itsellemme uskomalla sokeasti talouskasvun kaikkivoipaisuuteen.  Englantilainen anglikaanipastori Dave Booklessin mukaan meillä kristityillä onkin tässä tilanteessa paljon tarjottavaa.  Rajoja rakentamalla emme selviä, sillä rajat ovat aina keinotekoisia.  Sattuvasti kreikankielen sana ”oikos” merkitsee paitsi kotia myös koko maailmaa? Ja siitäpä juontuu myös ekumenia.  Kristittyjen yhteinen sanoma on sanoma toivosta.  Kristus on sovittanut koko luomakunnan.  Koko pelastushistoria on kertomusta tästä toivosta ja sen toteutumisesta.

Kari

Madonnaa tapaamassa

Aurinko porottaa niskaan.  Välillä täytyy pyyhkiä hikeä paidanhelmaan, kun polku käy yhä jyrkemmäksi.  Halki oliivitarhojen ja metsien.  Välillä pensaikossa vilistää sisilisko.  Vaivat kuitenkin palkitaan, kun kohtaan Madonnan ja näen kaupungin ja järven hänen silmillään.  Aamupäivän vaellus Garda-järvellä sijaitsevan Monte Baldon rinteillä on muuttunut pyhiinvaellukseksi, kun huomaan polin johtavan kohti korkelle vuoren rinteelle pystytetyn Marian patsaan juurelle – Tervehtivä Madonna.  Ja Maria tervehtii kaikkia vuoriston kulkijoita, Garda-järvellä liikkuvia veneitä ja lukemattomia turisteja, jotka saapuvat tänne parempien ilmojen toivossa.  ”Muista rukoilla”,  kehottaa polun varrella oleva kyltti.  Ja niin me olemme tehneet haapajärvisten nuorten kanssa jo tänä aamuna, kun osallistuimme messuun Malcesinen kirkossa.  Rukoilimme ja kävimme ehtoollisella katolisessa messussa.  Vaikka meillä ei katolilaisten kanssa virallisesti olekaan ehtoollisyhteyttä, emme voineet olla menemättäkään, kun kutsu kävi.  Näille nuorille niin messu kuin vuoren Madonnakin muistuttavat siitä, että olemme saman kulttuurin ja saman kirkon lapsia.  Luterilaisen kirkonkin juuret ovat katolisessa kirkossa, joten ei ole mikään ihme, että messu tuntuu tutulta.  Näinä aikoina on erityisen tärkeää antaa nuorille kokemus siitä, että me kuulumme kristittyinä yhteen.  On opetettava uskon lukutaitoa.  Ilman sitä me olemme hukassa emmekä ymmärrä oman kulttuurimme juuria.

Pyydän Jumalan äidiltä, että hän tervehtisi meitä ja osoittaisi poikaansa ja pyytäisi meille varjelusta, kuten hän aina tekee.  Me olemme aika arkoja Marian suhteen ikään kuin hän uhkaisi jollakin tavalla poikansa asemaa.  Omituista pelkoa.  Maria osoittaa aina poikaansa, kuten hän osoitti jo Kaanaan häissä: ”Tehkää, kuten hän teille sanoo”.  Uskon, että tarvitsemme yhä enemmän Mariaa, koska tarvitsemme yhä enemmän Kristusta.

Ronkaalan ikkunaan on tänä kesänä ropissut sade, kuten se on ropissut kaikkiin ikkunoihin.  Silti omenasadosta on tulossa runsas.  Ehkäpä jokunen purkki Ronkaalan omenahilloa riittää myyntiinkin vaikkapa ensi kesän herättäjäjuhlien hyväksi.

Kari

Rippikoulua ja etanoita

12.6.2012

Hiljaista hiiviskelyä.  Leirin viimeinen ilta on vierähtänyt jo seuraavan päivän puolelle ja yövalvojat hiippailevat käytävillä valvoen nukkumarauhaa.  Rippikoululeirin viimeisessä yössä on sekä helpostusta että haikeutta.  Helpotusta sen vuoksi, että huomenna pääsee taas kotiin.  Haikeutta siksi, että tiiviiksi yhteisöksi muodostunut leiri hajoaa kukin omaan suuntaansa.  Kohtaamme vielä koko joukon konfirmaatiossa ja aika monet sen jälkeen vaikkapa isoskurssilla, mutta muuten tämä tästä tällä erää.  Jäljelle jää kiitollisuus siitä, että rippikoulu on ainakin vielä kirkkomme menestystarina.  Syitä on monia: leirimuotoinen rippikoulu, kokonaisvaltainen opetus, isoset, muiden nuorten esimerkki, yllättävän vahva yhteisöllinen perinne.  Ja josko Jumalallakin olisi tässä hieman sanottavaa.  Ainakin siinä, että jotakin näiden nuorten ajatuksissa selvästi myös liikahtaa rippikoulun aikana.  Se kaikki on Kristuksen työtä heissä.

Ronkaalassa olemme muuten tänä keväänä jahdanneet etanoita.  Viime kesänä alkoi lehtokotiloiden invaasio, joka jatkui jo alkukeväästä.  Eivät auta kalja-ansat eikä hukuttaminen.  Kokeiltu on.  Järveen heitetyt kotilot kiipeävät yllättävän nopeasti lumpeenlehdille ja sieltä rantaan.  Yksitellen on jokainen nypittävä.  Etikkaan kun heittää, kokeili anoppi ja oli oikeassa.  Sihaus vain kuulemma kuuluu.  Päädyimme lopulta siihen, että ainakin rannan ruttojuurikasvusto on tuhottava, koska se tuntuu olevan veijareiden paras lymypaikka.  No nähdään, auttaako se.

Kari

9.6.2012

Yhteisöllisyyttä

Riparin vierailupäivä on takana.  Oikeastaan kyse on korkeintaan vain parista tunnista, jolloin rippikoulaisten vanhemmat ja ystävät voivat tulla vieraaksemme.  Tervetulleiden ja odotettujen vieraidenkin tulo katkaisee tavalliset leirirutiinit, mutta tänään luulen oivaltaneeni jotakin näidenkin vierailujen yhteisöllisyyttä luovasta voimasta.  Rippikoululeiri on aina vahvasti yhteisöllinen kokemus.  Kahdeksan leiripäivän aikana nuoret, isoset ja opettajat hitsautuvat kokonaisuudeksi, jota siivittää parhaimmillaan voimakas yhdessä tekemisen ja olemisen meininki.  Vieraat varmaankin tuntevat olonsa hieman ulkopuoliseksi, mutta he tuovat mukanaan sen kodin, johon nuoret kuuluvat ja jossa he elävät ja josta he ovat antaneet ja luottaneet omat lapsensa seurakunnan kasvatettaviksi muutaman merkityksellisen päivän ajaksi.  Rippikoulu on siten yksi niitä tärkeitä paikkoja, joissa luodaan yhteisöllisyyttä seurakuntaan.

Nuoren kasvattaminen on vahvasti kodin ja seurakunnan yhteistyötä, samaan suuntaan kulkemista näiden päivien ajan.  Koska rippikoulun käy yli 90 % ikäluokasta, se avaa suunnattomia mahdollisuuksia seurakuntayhteyden vahvistamiseen.  Rippikoulun kosketuspinta ei sitä paitsi ole vain yhden leirin mittainen.  Yhteinen taivalhan alkaa jo edellisenä syksynä, jolloin rippikouluun ilmoittaudutaan ja aloitetaan seurakuntaan tutustumisjakso.  Miten me osaisimme entistä paremmin vahvistaa tänä aikana nuorten, vanhempien, kummien, isovanhempien ja lukemattomien muiden nuorille tärkeiden ihmisten yhteyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta seurakunnassa? Konkreettisia keinoja on syytä miettiä.

Kari

7.6.2012

Tulevaisuuden seurakuntaa rakentamassa

Viimeisiä matkustajia kuulutetaan Pariisiin.  Ikkunasta ei tälläkään kertaa näy Kalajoen rantatörmä, vaan 60-vuotissynttäreitään viettävä Helsinki-Vantaan lentokenttä.  Oulun konetta odottelen.  Lentokenttä on tullut tutuksi parin viime vuoden aikana, kun olen lennellyt Helsinkiin kokouksiin yhdellä kertaa pohtimaan kirkon työntekijöiden hengellisen elämän hoitamista ja toisella kertaa jumalanpalveluselämän syventämistä.  Mielenkiintoista.

Mielenkiintoista on tiedossa lisää, kun aloitin kirkon seurakuntarakenteiden työryhmän jäsenenä toukokuussa.  Tuleva kuntauudistus ja kirkkoa ravistelevat muutoksen tuulet pakottavat myös miettimään, millainen on tuleva seurakuntarakenne tässä Suomen Siionissa.  Entiset eväät ovat olleet hyvät, mutta tulevaisuudessa ne eivät enää riitä.  Kustannukset karkaavat monissa seurakunnissa käsistä, verotulot vähenevät ja perustehtävä hoitaminen vaarantuu.  Koko asian ydin on siis pohtia, miten turvataan evankeliumin julistus ja sakramenttien hoito Suomen joka kolkassa suurkaupungeista syrjäisimpiin kyliin.  Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että toiminnan on jokaisessa seurakunnassa oltava lähellä ihmistä.  Hallintoa ja taloutta voidaan varmasti hoitaa yhdessä kauempaakin.

Nämä kaikki pohdinnat koskettavat myös Haapajärveä, vaikka meillä ei tällä hetkellä varsinaista taloudellista hätää olekaan.  Se, joka osaa hyvinä aikoina varautua tulevaisuuteen, on kaukaa viisas.

Kari

5.6.2012

Ennen leiriunta

Tämä hetki ennen uneen raukeamista.  Ensimmäinen hektinen riparipäivä on takana ja leirikeskus on vähitellen hiljenemässä.  Ovien kolahdus isosten tarkistaessa, että leiriläiset pysyvät huoneissaan.  Hiljaisia askeleita ja kuiskailua.  Ikkunan takana suviöistä ensimmäisiä, vielä sateesta raskas.  Hiljalleen seestyvä taivas.  On vielä hetki aikaa omille ajatuksille ja hiljaisuudelle.  En näitä satoja leiriöitä ja riparipäiviä vaihtaisi pois, sillä ne ovat suurta elämisen rikkautta.  Olemmeko tarpeeksi kiitollisia kaikista näistä nuorista, joille rippikoulun käyminen on vielä itsestäänselvyys? Siksi on syytä ristiä kädet leirikeskuksen kappelin iltahämärässä kynttilöiden palaessa, hiljaisen musiikin soidessa.  Miten monta nuorta onkaan täällä istunut, lukemattomia Jumalan hiljaa puhuttelemia.  Toisinaan ei voi muuta kuin ristiä kädet, mutta silloin Kristus itse kantaa.

Ronkaalan ikkunasta on viime päivinä katseltu hiljaa avautuvia omenankukkia.  Kukinta on myöhässä, mutta hyvä niin, koska halla olisi muuten voinut tuhota syksyn toivotun sadon.  Toivoa kuitenkin sopii, että sää vähitellen lämpenee, sillä maa tarvitsee jo lämpöä.  Vettähän se on jo saanutkin.

Ronkaalan ikkunasta katsellaan myös huolestuneina rantaan päin, sillä kaavailtu yleinen rantapolku uhkaa tuhota vanhan kulttuurimaiseman.  Iät ja ajathan tuosta rannasta on saanut vapaasti kulkea ilman koneilla rakennettua polkuakin.  Kaupunkimme päättäjät ovat nyt kuitenkin tärvelemässä valtakunnallisestikin luokiteltua kulttuurimaisemaa kaavoittamalla rantaan kevyen liikenteen väylää.  Mitäpä tuosta historiasta ja kulttuuriarvoista.  Antaa mennä vaan, jotta saadaan lenkkipolkuja! Ottaisiko yhteyttä Museovirastoon ja pistäisi kapuloita rattaisiin.  Taidanpa soittaa.

Kari