Entinen kappalainen Jouko Lauriala in memoriam

Entinen kappalainen Jouko Lauriala in memoriam

Jouko Laurialan muistolle

Kesken alkanutta paastonaikaa sain tiedon eläkkeellä olleen Haapajärven seurakunnan kappalaisen, rovasti Jouko Laurialan poismenosta. Hänet valittiin Haapajärven kappalaiseksi vuonna 1969, jolloin hänen isänsä, ”vanhana rovastina” tunnettu Vilho O.J. Lauriala toimi seurakunnan kirkkoherran virassa. Laurialat jatkoivat siten vanhojen haapajärvisten muistamien Heikinheimojen perinnettä. Isä ja poika toimivat vuorollaan seurakunnan paimenina.

Jouko ei koskaan hakenut kirkkoherran virkaa, sillä hän oli sydämeltään ja mieleltään seurakuntapapin perustyötä tekevä kappalainen. Jouko tunnettiin hyvin helposti lähestyttävänä, sydämellisenä ja huumorintajuisena ihmisenä. Hän oli aina valmis palvelemaan, oli sitten kyse hautajaisista, kastejuhlista tai muista kirkollisista toimituksista. Jouko saikin olla monen haapajärvisen suvun perhepappi, jonka puoleen käännyttiin niin ilossa kuin surussakin. Hänet tunnettiin myös kaunista kieltä puheissaan viljelevänä julistajana. Kaunopuheisuus oli varmasti luonteenpiirre, mutta myös tulosta rakkaudesta, jota hän tunsi kirjoihin ja lukemiseen. Aleksis Kiven tuotannosta muodostui myös yksi hänen harrastuksistaan yhtenä pienen Kivi-näytelmäryhmän esiintyjistä.

Joukoa pidettiin Haapajärvellä elinikäisenä poikamiehenä, joka oli omistautunut vain työlleen ja lukuisille ystävilleen. Monet muistavat hänet erityisesti saunan ystävänä, jonka kanssa heitettiin löylyä ja keskusteltiin yömyöhään. Sen vuoksi monet hieraisivat silmiään, kun Maaselkä-lehdessä julkaistiin aikoinaan Joukon runo, jonka loppuun hän oli merkinnyt tittelikseen ylkä. Kyseessä ei ollut tällä kertaa vain raamatullinen vertaus, sillä pian paljastui, että Jouko oli mennyt kihloihin Anna-nimisen mielitiettynsä kanssa. Pian vietettiin Joukon ja Annan häitä. Pariskunta asui aluksi Haapajärvellä, mutta muutti sitten Liminkaan ja viimein Oulaisiin, missä Jouko vietti uutta ja onnellista vaihettaan elämänsä loppuun saakka.

Sain tehdä työtä Joukon kanssa kymmenen vuotta. Sen parempaa kollegaa kuin Jouko, on vaikea löytää. Jaoimme keskenämme monet seurakuntatyön ja elämän ilot ja surut. Innostimme toisiamme jumalanpalveluksen kehittämisessä, mihin Joukolla erittäin musikaalisena ihmisenä oli paljon annettavaa. Pappilassa asuessamme hätkähdin monta kertaa ulkoa kuuluvaan Bachin musiikkiin. Jouko oli vain tuomassa autoaan samassa pihapiirissä olevaan seurakuntatalon autotalliin ja musiikki soljui autoradiosta. Ekumenia oli myös yhteinen harrastuksemme ja rakkautemme. Jouko oli myös meidän perheemme perhepappi, sillä hän kastoi melkein kaikki lapsemme.

Soitin viimeisen kerran Joukolle hieman ennen joulua, jolloin sain kuulla, että pitkäaikainen sairaus oli nyt ottanut vallan. Jouko arveli, että tuleva joulu olisi hänen viimeisensä. Niin sitten puhelimme Kristuksesta, taivaasta ja tulevan odottamisesta. Olen varma, että Joukoon jos keneen sopii Herramme sana: ”Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon!” (Matt. 25:21, vuoden 1938 käännös).

Kari Tiirola, lääninrovasti